Digitaaliset delfiinikellukkeeni

European Schoolnet julkisti keväällä selvityksen eurooppalaisten koulujen digivalmiuksista. Tuloksiin kätkeytyi pikkuinen skandaali:  huolimatta koulujen hyvästä varustetasosta Suomi on digiosaamisen hännänpäätä. Vaatimatonta näyttäisi olevan erityisesti opettajien osaaminen, uskallus kokeilla, käyttää. Kuinkahan näin voi olla? Tai tärkeämmin, kuinka tästä ylöspäin?

Olen itse kieltenopettajataustainen ja edustan mielestäni ajatusmaailmaltani ja alkuperäisiltä osaamisiltani suomalaisten kieltenopettajien valtavirtaa. Uskaltaudun näin ollen analysoimaan tilannetta; aktiiviopettaja hymyilköön vinosti sammaleiselle byrokraatille. Olen kuitenkin päässyt omassa isossa virastossa jonkinlainen digipioneerin asemaan, mikä on vain vähän koomista. En ole juuri käynyt alan kursseilla enkä ole millään tavalla teknisesti taitava.

Jos veteen mielivä ei osaa kunnolla uida, kannattaa varmistaa, ettei vedenvaraan tullessa käy hullusti. Jos kehtaa, voi hankkia esimerkiksi pienet käsivarsien ympärille laitettavat ilmatyynyt. Delfiininmuotoiset ovat minusta aina olleet kivat. Niin, uimataitoni ei ole kohtalainenkaan.

Sama pätee tähän tvt-hypetykseen. Olen vain mennyt siihen mukaan - kaikkihan kuitenkin ministeriä myöten polskuttavat samassa digitaalisen innoituksen uomassa. Ihan kohta kyse voi olla jo paniikistakin: uudet PISA-tulokset näyttävät Suomen pudonneen ja yhdeksi syyksi on jo nostettu opettajien puutteelliset digitaidot.

Digivirrassa voi kantaa se, että sattuu oikeisiin kohtiin pyörteitä ja on silloin aktiivinen. Minulle on käynyt juuri näin. Kun digiaika otti ensimmäisen harppauksen eteenpäin 80-luvulla, satuin olemaan englannin- ja ruotsinopettajien yhdistyksen sihteeri. Yhdistysten aktiivimiehet (niinpä) tahtoivat yhteiseen toimistoomme tietokoneen. Se saatiin hallitusten vahvojen naisten empimisistä huolimatta. Sihteerin piti ensinnäkin ymmärtää mennä uudistajien kelkkaan ja sitten todistaa, että kallis hankinta ei ollut turha. Piti oppia kertaheitolla käyttämään tekstinkäsittelyohjelmaa (WordPerfectin komentoja oppimalla oppi hiukan myös tietotekniikasta). Seuraavalla vuosikymmenellä olin Vantaan sivistysvirastossa hommissa ja sitten kohta kansainvälistämässä Vantaan va. ammattikorkeakoulua. Kaupungissa oli kauhea lama mutta kouluissa ihmisiä, jotka ymmärsivät digiajan tulon (terkut Jari K:lle Lumon lukioon). Sähköpostia oli lähettävä pitkän kaavan mukaan mutta miten sillä säästikään aikaa. Varsinainen ihme tapahtui 90-luvun lopulla, kun sähköpostien lähettäminen ulkomaille rupesi sujumaan. Vielä ehdittiin sen vuosikymmenen lopulla kokeilemaan verkko-opetusta. Uskaltauduin koekaniiniksi viron  1 ov pilottikurssille. Väga hea!

Seuraavan kerran oli hypättävä digivirtaan puutteellisin taidoin, kun virastoni 2010 käynnisti kansalliset kv-hankkeiden koordinointiprojektit, ensin kolme, sitten vielä muutamia lisää. Sattui niin – vai oliko se ollenkaan sattumaa – että vetäjiksi tuli vain digitaalisesti taitavaa väkeä. Koordinaattorit julistivat heti kokouksissa ramppaamisen pannaan.  He työskentelivät kukin vähintään Tampereen mittaisen etäisyyden päässä Helsingistä, eivätkä halunneet panna aikaansa tai hankerahoja kulkemiseen. Suurin osa hankekokouksista on tehty adobe connect pro –ohjelmalla. Laskin vuosi takaperin (kun meinasivat ottaa minulta pois henkilökohtaisen ac-lisenssin) että nettineuvotteluilla oli siihen asti säästetty jo tuhansia euroja yhteiskunnan rahaa, ajasta puhumattakaan. Koordinaattorit panivat minut myös pitämään webinaarin jo ensimmäisenä yhteisenä keväänämme. En ole uskaltanut sitä itse katsoa vieläkään! Mutta idea selvisi: kohtalainenkin webinaari oikeassa nettiosoitteessa tavoittaa isomman määrän kohdeyleisöä kuin tavallinen livesemppa konsanaan. Nyt osaan jo tehdä itse webinaareja, tallentaa ja hiukan editoidakin niitä. Ehkä jo pian osaan tehdä niistä oikein hyviäkin. Tässä on vielä kerrottava, että viime keväänä kun minulla oli luvattuna tärkeän haun tiedotuswebinaari niin eikö edellisenä iltana iskenyt mahatauti. Pidin sitten webinaarin kotisohvalta ja hyvin meni. (Webinaarit ja flipped classroom – olisiko paljonkin sovellettavuutta kouluun?)

Koordinaattorini ovat opettaneet minulle myös alun alkaen, että sähköposti ei ole se kyökin kaappi jonne tungetaan kaikki tavara kiireessä sikin sokin ja josta ei äkkiä etsittäessä löydä ainakaan sitä mitä tarvitaan. Aloitimme siis heti hankeviestinnän yammer-nimisessä varsin ketterässä somessa. Ensimmäisen hankevuoden aikana, kun meillä oli paljon uutta opittavaa, jaettavaa ja ihmeteltävää, viestejä vaihdettiin yhteensä ainakin pari tuhatta. Entä jos se viestien määrä liitteineen olisi seilannut muun aika vilkkaan sähköpostin seassa? Pikku hiljaa on tullut opeteltua myös yhteisten asiakirjojen työstöä netissä. Sama juttu taas: miksi vispata asiakirjaa sähköpostissa tai edes somessa edestakaisin, sillä kun tarpeeksi on vispattu, versiot ovat taatusti kuohkeasti sekaisin. Sama dokari yhteen yhteiseen paikkaan nettiin, siihen työstöt ja kommentit viereen, jo etenee.  (Pedagogille ideoita eikä vain?)

Minulla on siis jo kauan ollut todellisia tarpeita oppia tietotekniikkaa, joko oma näytön paikka tai tarve tehdä työtä vähemmällä vaivalla ja huolellisemmin tai sitten syynä on ollut ydinporukkani painostus. Joskus pelissä (sic) on ollut silkkaa hauskuuden tavoitteluakin, mutta siitä ehkä toiste.

Viestini osoitan niille opettajille ja byrokraateille, joita digihommat eivät houkuttele: hankkiutukaa digitaitoisten hankkeisiin! Tehkää toisten kanssa. Digitaitoinen mukaan ottaja voi olla oppilaskin, mieluummin oppilaiden ryhmä. Hieno tilaisuus digitaitojen harjoitteluun on jokaisessa koulussa, jossa on kansainvälistä toimintaa. Kokeilkaa työalustoja ja erilaisia some-kanavia. Mikään ei mene rikki, juntturaan ehkä. Ainoa vaara on tietoturva-asioissa, niistä kannattaa puhua koulun tai kunnan tietoasiantuntijan kanssa etukäteen ja jälkikäteen. Muuten: uimaan vaan, digivirta kantaa.

Pauccu

 

Anoppini kielet

Anoppini on saamenkielinen. Minkälaisen aitiopaikan tällainen yllättävä sukulaisuussuhde onkin tuonut kielten ja kansojen maailmaan! Minunkaltainen etelän vetelä on kateellisena katsonut, kuinka kieli, kulttuuri, sukulaisuus ja alueellisuus ovat aivan eri asemassa, kuin meidän valtakielisessä, kosmopoliittiseksikin kehutussa elämässämme.

Anoppini sanoo olevansa ”vanhan kansan ihminen”. Mutta vähissä ovat ne, jotka ymmärtävät syvemmin toiseutta tai marginaalisuutta kuin hän. Ja mitäpä tuota ihmettelemään. Kun on lapsuutensa elänyt kahden kielen välimaastossa, pohjois-saamen ja norjan, on jo nähnyt kaksi maailmaa. Kun sitten vielä nuori lapsi viedään viikkokausiksi saamenkielisestä kodista suomalaistumaan kouluun, maailma hahmottuu uudella tavalla. Kodin kielen rinnalle tulee koulutuksen kieli – kaksi maailmaa, kaksi kieltä, kaksiko mieltä, tiedä tuota.

Anoppini mukana olemme päässeet monet kerrat Norjan Karasjoelle elämään todeksi maailmaa, jossa vähintään kolme kieltä on arjessa mukana. On Suomi ja Norja, suomi ja norja ja liimana saame. Ja sitten vielä meille lantalaisille ruotsi, jolla avittaa, jos muut kielet loppuvat kesken. Ja in case of linguistic emergency, English. Voi se nautinto, kun perheessä ja kylillä kuulee useaa kieltä tilanteesta toiseen, usein lennossa vaihtaen! Kukaan ei mieti, meneekö muoto oikein tai millä kielellä saa itseään ilmaista, koska viestin välittäminen ja vuorovaikutus ovat tärkeintä.

Meidän kaksikieliset vanhempamme ja isovanhempamme ovat eläneet julmassa kieli-ilmastossa meihin verrattuna. Mutta silti, kaikki se monimuotoisuuden ymmärrys, jota he osoittavat, on tavoiteltavaa. Ja mahdollista: eri kielille ja kulttuureille on nykyään annettu perustavaa laatua oleva oikeus olla ja voida hyvin. Mutta eihän siitä mitään tule, jos me ainoastaan rääkimme omaa kieltämme.

-Anu Halvari

 

Roosalle A-englannista

Hei Roosa!

Vanha englanninopettaja täällä muistelee erästäkin käymäämme keskustelua. Viime kerralla kun tavattiin jo joku aika lukion päättymisen jälkeen, puhuit paljon siitä, kuinka hankalaa ja vastenmielestä englannin opiskelu sinulle oli ollut. Ymmärsin täysin, mistä puhut: pidät opiskelusta, teet töitä ja haluat oppia, mutta englannissa koit, että se ei vaan riitä. Ja näin oli ollut jo pitkään peruskoulun puolella.

Kun joukossa oli aina niin paljon parempia, etkä millään kohtuullisella työmärällä saavuttanut samaa, kääntyi se vähäkin osaamisen tunne itseään vastaan. Kieltenopiskelua sinänsä et vihannut: ruotsista taisit pitää kovastikin ja sait siinä edistymisestä hyvää palautetta, koska työ, mitä sen eteen teit, kantoi hedelmää.

Muistan, kuinka tuskailit sitä, että A-englanti ei ole sinulle oikea oppimäärä. Olit vihainen siitä, kuinka se, mitä lukiossa kursseilla edellytettiin, oli liikaa, ja se perusoppi, jota itse koit tarvitsevasi, oli saavuttamattomissa. Taisit myös sanoa, että  koska kaikki luokkakaverit osasivat niin hyvin, et halunnut tuoda julki edes vähää osaamistasi. (Tähän minä muistaakseni sanoin, että "kaikki" taisi ennemminkin tarkoittaa niitä äänekkäimpiä kavereitasi, ja minusta englannin osaamattomuus ei ole häpeä - olen nimittäin vanhoilla päivilläni tullut siihen ei-todistettuun johtopäätökseen, että heikko englannin taito korreloi sisällöllisesti rikkaan ja aktiivisen muun elämän kanssa.)

Minusta tuntuu, että englanninopetus koulussa jätti sinut Roosa vähän oman onnesi nojaan. Puhuimmehan me tästä lukioaikana jo useasti ja yritin jotenkin sovittaa puuttuvaa lenkkiä sinun tarpeittesi ja tavoitteiden välillä, mutta yritykseksi se taisi jäädä. Ehkä mietin liikaa sitä, miten saan näistä vahvoista vielä vahvempia - niinhän se vähän on, että äänekkäämmän ja nopeasti kyllästyvän poikasen tarpeita me emot tuppaamme hätäpäissämme tyydyttämään.

Kun viimeksi tavattiin, sanoit, että kaikkein parasta sinun kohdallasi olisi ollut, jos nopeat olisivat pystyneet opiskelemaan omaa tahtiaan ja sinä olisit (lukuisten samankaltaistesi kanssa) voinut keskittyä suppeampaan, sinun tarpeillesi suunnattuun englantiin. Ehkä silloin olisit voinut kuroa umpeen juopaa oman kielitaitosi ja jatko-opinnoissa tarvittavan kielitaidon välillä. Koska niinhän siinä tietysti kävi: sinäkin, joka kartoit englanninkielisiä kontakteja, jouduit yliopistossa kohtaamaan englannin.

Roosa, emme ole pystyneet ratkaisemaan, mitä sinunkaltaisille opiskelijoille pitäisi tehdä. Ongelma on rakenteellinen. Joku ylppärin aineista pitää kirjoittaa pitkänä, eivätkä ruotsi tai matematiikka ole kaikille varteenotettavia vaihtoehtoa. Sitten ollaankin hiukan hankalassa tilanteessa. Pitkä englanti on läpi päästävä, vaikka se oppi, jota lukiossa saat, ei oikein kohtaa tarpeitasi. Siitä olen pahoillani.

En osaa sanoa, löytyykö tulevaisuudessa ratkaisu ongelmaasi. Luin nimittäin juuri hienon tutkimuksen, jossa kerrotaan, miten kokelaat ylppäreissä tietyissä kielissä keväällä 2012 ovat menestyneet. Tulokset osoittautuivat juuri sellaisiksi, kuin tiesimme ja kuvittelimmekin. Englantia osataan, keskimääräisesti oikein hyvinkin ja tavoitetasot ylittäen, mutta ruotsia sen sijaan ei.

 Jos ja kun näin on, voipi olla, että resurssit ja huomio kohdistetaan ennemminkin tuonne ruotsin osaamattomuuteen kuin siihen, että teitä oman tasoistanne englannin opetusta kaipaavia on siellä menestyksen varjossa aika monia. Ja jos resursseja, esimerkiksi A-kielten pakollisia kursseja vähennettäisiin siksi, että saadaan ruotsin opintoihin puhtia, sinulle, Roosa, voin vaitettavasti tarjota lukiossa jatkossa vieläkin vähemmän apua englanninopintoihisi.

Ei silti, hyvinhän sinullekin kävi. Ja lämpimät terveiset vanhalta enkun opeltasi kera kiitoksin sinulle siitä, että voimme yhdessä purkaa näitä kieliin liittyviä traumoja:)

 - Anu Halvari

 

Muutospyörteitä kieltenopetuksessa?

Maailma ei ole enää kylässä täällä pääkaupunkiseudulla. Maailma on läsnä tässä ja nyt meidän arjessamme. Lapset ja nuoret kuulevat, näkevät, kokevat kulttuurista monimuotoisuutta busseissa, metrossa, ratikassa, koulussa, vapaa-ajallaan. Monikielisyys on arkea niin ihmisten kohdatessa kaduilla ja pihoilla kuin sosiaalisessa mediassakin. Kasvaminen monikielisyyteen alkaa monella huomaamatta arjessa. Koulussakin opittua kielitaitoa tarvitaan heti. Mutta mitä tapahtuu kielten luokissa? Mikä on käsityksemme kielitaidosta? Miten kielitaitoa harjoitellaan? Miten kieltenopettaja voi tietoisesti kasvattaa oppilaitaan monikielisyyteen?

Eurooppalainen viitekehys parinkymmenen vuoden takaa kertoo, mitä kielitaito on: ymmärtämistä ja tuottamista. Ja virheitäkin saa tehdä ja eikä sekään ole moka, jos useita kieliä käyttää samanaikaisesti kunhan vaan puhujien välillä vallitsee yhteisymmärrys. Nyt käytössä oleva ops vuodelta 2004 velvoittaa arvioimaan oppilaan osaamista kriteeriviitteisesti viitekehyksen perusteella laaditun kielitaidon taitotasoasteikon avulla. Tästä huolimatta ei ole kahta viikkoakaan siitä kun sanoin eräälle kieltenopettajalle, että kieltenopetuksen tavoitteena ei ole persoonapronominien osaaminen. Kun siellä taitotasoasteikossa ei ole kielitaidon osa-aluetta nimeltä kieliopin hallinta. Eurooppalainen kielisalkku tarjoaa hyvän välineen oppilaan omien kehittyvien kielitaitojen arviointiin.

Mikä todellisuus mobiililaitteita sujuvasti vapaa-ajallaan käyttäviä lapsia ja nuoria sitten mahtaa odottaa kielten luokassa? Mobiililaitteet hyllylle? Lyijykynä, ruutuvihko, harjoituskirja, moniste? Oppikirjojen tarjoama tekstimaailma, joka on hyvinkin epäautenttista? Selittääkö opettaja pois tvt:n käytön vetoamalla laitteiden toimimattomuuteen tai jopa omaan osaamattomuuteen? Kun en itse ole facebookissa tai kirjoita blogia, niin eiväthän oppilaanikaan voi olla tai kirjoittaa?

Totuus taitaa monessa koulussa olla se, että tunnin alussa oppilaiden älypuhelimet kerätään varta vasten luokkaan hankitulle hyllylle äänettöminä odottamaan välituntia, ja kunnassa puuhataan kännyköiden täyskieltoa opetuksessa. Eräs helsinkiläinen rehtori kuitenkin totesi nasevasti, että "Don´t turn them off!" Ensin luulin rehtorin tarkoittavan oppilaiden mobiililaitteita, mutta sitten kävikin ilmi, että nimenomaan oppilaita ei kannata laittaa pois päältä tunnin alussa. Oppilaille tarjotaan ainakin hänen koulussaan mahdollisuus hyödyntää informaalista sosiaalisen median osaamistaan myös oppitunneilla.

En ole itse opettanut vieraita kieliä neljään vuoteen. Koen, että pedgaoginen osaamiseni on jäänyt 90- ja 00-lukujen vaihteeseen. Some-juna odottaa matkustajia joka aamu koulussakin.

Annamari Kajasto, projektisuunnittelija, Uudenmaan Kielitivoli, Maailma koulussa
Twitter @Akajasto

Blogi pystyssä!

Olemme joukko entisiä ja nykyisiä kieltenopettajia, jotka työskentelevät nykyään hallinnonkin parissa. Olemme mukana kieltenopetussuunnitelmien ja kieltenopettamisen kehittämistyössä. Kieltenopetus, kielet, viestintä ja monimuotoiset kieli- ja kulttuurikysymykset ovat ammattimme ja intohimomme. Päätimme perustaa blogin sen vuoksi, että välillä ajatuksia tulvii yli viranomaistoimituksen laidan. Kirjoitamme blogitekstejä itse ja pyydämme myös muilta kollegoiltamme apua. Jos itse olet kiinnostunut lähettämään meille tekstin tai kysymyksen, johon toivot vastausta, ota yhteyttä yhteen kirjoittajista!

Anu Halvari
Annamari Kajasto
Paula Mattila
Joanna Ovaska